Erola ja runot

Erola on talo Puolangan Lylykylässä. Tämä talo on minun mummulani, tytärten, äitien ja isoäitien talo. Halusin julkaista esikoisrunokokoelmani nimellä Minna Erola kunnioittaakseni sukuni naisia niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Sukupolvien ketju jatkuu, vaikka talot autioituvat ja elämä niistä katoaa. Elämä jatkuu meissä ja niissä, jotka tulevat meidän jälkeemme. 

Naisen elämä oli menneinä aikoina kovaa. Erityisen kovaa se oli Kainuun nälkämailla sodan runtelemassa köyhässä maassa. Minä olen päässyt niin paljon helpommalla omassa elämässäni. Kuitenkin meitä naisia yhdistävät monet ikiaikaiset asiat: unelmat, pettymykset, ilot ja surut erilaisissa elämänvaiheissa. Runokokoelmassani naisen elämä tiivistyy koskettaviksi ja väkeviksi runoiksi.

Kuinka minusta tuli runoilija? Kirjoitin ensimmäisen runoni  Minun Kainuuni 14- tai 15- vuotiaana. Se  tuli toiseksi kirjoituskilpailussa Nuori kainuulainen kirjoittaa. Se oli hieno runo, josta olen yhä ylpeä. Kirjoittelin runoja parikymppisenä pöytälaatikkoon. Sinne ne jäivät ruuhkavuosien ajaksi pölyttymään. Elettyä elämää, kasvuvaiheita, iloa ja surua, kriisejä ja vuosia kului ja pöytälaatikko vaihtui kännykän muistiin, kynä näppäimiin. Ja lopulta runoja oli kokoelmaksi asti. 

Kukaan ei lue runoja, tai ei ainakaan osta runokirjaa. Kukaan ei kustanna runoja, sillä se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Mutta joensuulainen Kirjokansi tekee kustannustyötä myös rakkaudesta lajiin ja kustansi Varjoelämää- kokoelmani. Uskon yhä runouteen ja niiden voimaan koskettaa, vapauttaa ja saada aikaan oivallusta. Toinenkin kokoelmani on valmis. Se on ihana ja vahva. Mutta en voi pyytää ketään kustantamaan sitä tappiolla. Ehkä joskus avautuu mahdollisuus kustantaa se itse, rakkaudesta lajiin.

Se ensimmäinen runoni? Tässä:

MINUN KAINUUNI

Sinä yksinkertaisuuden ja jylhyyden

perikuva.

Kainuu, minun Kainuuni.

Olet arvaamaton,

eikä sinuun voi luottaa.

Voit

vetää minut suonsilmäkkeeseen,

eksyttää minut korpeesi

tai

hukuttaa ainaiseen sateeseesi.

Tiedän sen,

ja silti sinua rakastan.

Olenhan osa sinua,

karun maaperäsi lapsia.

      Joskus haluan pois,

yritän repiä juureni irti sinusta.

Kuitenkin sinä

varmoin ja omalla tavallasi

lempein käsivarsin

vedät minua puoleesi.

Luovutan,

en pääse eroon.

Enää en edes halua sitä,

sillä 

sinä olet minun isäni,

olet äitini.

perheeni.

Olet ystäväni ja kotini.

Kahleesi, jotka minua vangitsevat,

ovat minulle rakkaat. 

                           Minna Seppänen